Jalokiurunkannus

Jalokiurunkannuksen tarina on niin erikoinen, että se ansaitsee tulla kerrotuksi. Itse kasvikin on erikoinen, sillä se kuuluu ns. kevätaspektikasvien joukkoon. Ne kasvavat ja kukkivat aikaisin keväällä ja kypsyttävät siemenensä ennen kuin lehtipuiden lehdet ehtivät täyskasvuisiksi. Sen jälkeen kasvi kuihtuu näkymättömäksi ilmestyäkseen jälleen seuraavana keväänä.

Jalokiurunkannuksen suomalainen ja ruotsalainen historia alkaa Keski-Aasiassa vuonna 1765. Carl von Linné oli aloittanut kasvien luokittelutyönsä ja pyysi tuttaviaan ja oppilaitaan lähettämään hänelle siemeniä erikoisista kasveista eri puolilta maailmaa. Yksi heistä oli suomalainen pappi ja tiedemies Eric Laxman, joka oli saanut papinviran Barnaulista Ob-joen varrelta. Linné oli nähnyt venäläisen kasvistoarkin, jossa oli Euroopassa tuntematon kasvi, joka nykyään tunnetaan särkyneensydämen nimellä. Laxman lähetti hänelle siemenet ja Linné kylvi ne puutarhaansa Ruotsissa. Neljän vuoden kuluttua taimi kukki ensimmäisen kerran ja ilmeni, että kyseessä olikin aivan toinen laji. Lehdet kyllä muistuttivat särkyneensydämen lehtiä, mutta muuten kasvi oli kovin erilainen.

Uusi kasvi, joka myöhemmin sai nimen jalokiurunkannus (Corydalis nobilis), viihtyi Pohjolan ilmastossa, joka ilmeisesti muistuttaa sen alkuperäisten kasvualueiden Altai-vuorten juurten ilmastoa. Siitä tuli  herraskartanoiden koristekasvi ja myöhemmin se levisi myös luontoon suotuisimmilla paikoilla Lounais-Suomessa. Helsingissä jalokiurunkannus on villiintynyt monin paikoin, mm. Hietaniemen hautausmaalla ja Kaisaniemessä. Siellä se leviää luonnonvaraisesti, mutta omat yritykseni kasvattaa sitä siemenistä ovat epäonnistuneet.

Kuvat on suotuisalta paikalta Merikannontieltä, jossa jalokiurunkannus kukki jo viime viikolla.